Paratiisin parhaita paloja sekä myrskyä merellä

Tänne on tullu postailtua kaikkee tapahtumarikasta, mutta silti niin nättiä ja kivaa. Nyt olis aika myös valottaa tän reissun hankaluuksia ja niitä ei niin hienoja hetkiä... Kuitenkin tän pienen avautumisen lomassa on syytä muistaa että on ihmisiä, joilla on oikeitaki ongelmia ja nää länsimaisten retkeilijöiden tapahtumahetkellä suurilta tuntuvat ongelmat on aika mitättömiä...

Paratiisiranta saattaa vaikuttaa unelma paikalta kunnes... Alat tulla siihen tulokseen että jalkoihisi ilmestyvät sääsken pureman näköiset jäljet ei ookkaan sitä miltä näyttää. Pieni epäilyksen siemen oli kyllä kyteny mielessä jo edellisenä iltana koska sängyn ympärillä oli hyttysverkko ja aika mahdottomalta tuntu et sääsket olis saanu aikaan niin syödyt jäljet... Päätin kuitenki nukkua vielä yön yli ja seurata tilannetta. Aamulla huomasin että jälkiä oli tullut roimasti lisää myös käsiin, joten siinä vaiheessa aloin olla varma...LUTIKOITA!
Silloin pakkasin kaiken mahdollisen rinkkaan ja suuntasin lähimmässä kaupungissa sijaitsevaan pesulaan. (Lutikat on siis pieniä elukoita, jotka normaalisti elelee sängyissä ja leviää varsin tehokkaasti paikasta toiseen vaatteiden mukana. Pimeän aikaan ne sit hipii ruokailemaan pahaa aavistamattoman matkailijan kimppuun.) Pesulan ovella selvitin tilanteen ja jätin kaikki kamani keitettäväksi (mukaan lukien vaatteet päältäni). Pesulan pitäjä totesi että saisin vaatteeni takaisin vasta seuraavana päivänä, sillä niiden kanssa täytyisi olla erityisen varovainen. Menomatkalla olin ostanut onneksi mekon, jonka kiskaisin päälleni ja lähdin takaisin majapaikkaan. Majapaikassa vaihdoin vielä varmuuden vuoksi sänkyä..ja sit ei auttanu ku odotella ilmantuisko jälkiä lisää... Nyt viikkoa myöhemmin voin helpottuneena todeta että sille tielleen jäi ne lutikat. Ja onneks niin, sillä tavattiin brittiopiskelijoita, jotka oli tekemässä lääkäriopintoihinsa harjottelua paikallisessa sairaalassa ja sinne oli tullu pari matkaajaa, jotka oli ollu ollu hiusrajaa myöten aivan täynnä lutikoiden puremia... Sama kohtalo ei hirveesti houkuttas..

Lutikoiden lisäks ollaan tehty lähempää tuttavuutta myös muiden eläinten kanssa... Kuten eräs matkalaisista sattui kaatumaan sukellusretkellä merisiilirypäksen päälle, ja sai muistoksi ihoonsa varsin mukavan määrän piikkejä. Erästä toista matkalaista puolestaan koirat tuntu vetävän puoleensa ja niinpä siinä sitten kävi niin että.. yhtenä iltana kokonainen koiralauma hyökkäs miekkosen kimppuun, ja tämän seurauksena sit oliki pohkeessa ikävän näkönen ja syvä haava. Haava ei kuitenkaan vaikuttanu vaativan tikkejä, mut toinen ongelma oliki sit se ettei matkalaisella sattunu olemaan rokotukset kunnossa. Siinäpä sit lähettiin metsästämään paikallisen kaupungin apteekkeja, jos löydettäs vesikauhurokote..ja onneks löydettiin.

Oltiin varailtu yölautta, jolla matkattiin Zanzibareilta takas kohti Dar Es Salaamia.. Koko yön kestävä laivamatka kuullosti jo aika hirveeltä sinänsä sillä tuun helposti merisairaaksi. Onneks oli vielä matkapahoinvointilääkkeitä jälellä...sillä edessä oli yks hirveimmistä öistä ikinä. Yöllä nimittäin nousi järkyttävä myrsky ja aallot oli valtavan suuria. Laivalla ei ollu varsinaisesti hyttejä, joten itsekukanenki nukku parhaakseen katsomassa paikassa. Myrsky yltyi.. ja joka kerta aallon harjalle noustessa alko pelottamaan yhä enemmän että laiva kaatuu.. Ite olin valinnu nukkumapaikaks sohvan, joka oli varsin miellyttävä, jos ei olis koko ajan tarvinnu pelätä lattialle lentämistä..

Yö olis muuten ollu vielä ihan siedettävä, mutta rakko oli räjähdyspisteessä ja vessaan oli pakko lähteä. Koko paikassa oli vaan yks vessa ja se sijaitsi ihan toisessa päässä laivaa, mut ei auttanu ku yrittää päästä perille. Ikuisuudelta tuntuvan kompuroinnin jälkeen näin vihdoin vessan oven.. Ovella seiso mies, joka käänty takas oven avattuaan...se ei voinu tarkottaa hyvää. Ja ovelle päästyäni tajusin miks mies jätti vessassa käynnin väliin... Lattia lainehti kaikenmaailman eritteitä, (aallokossa porukka ei ollu oikeen osunu kohteeseen eli pönttöön...) ja haju oli sanoinkuvaamattoman kamala. Olo alko olla kuitenki sen verran tuskanen että sisään oli pakko mennä, joten käärin huivin kasvojen ympärille. Vähä aikaa ovella pähkäiltyäni huomasin katossa olevat putken pätkät, ja sainki mainion idean. Tarrasin niistä kiinni ja sit eiku jaloilla tukea seinästä niin ei tarvinnu lattialle astua.. kerranki oli käsitreenistä jotain konkreettista hyötyä...
Vihdoin aamuki näytti sarastavan ja satama häämötti, huh oltiin päästy perille.

Rantalomailun jälkeen suunnattiin kaikenmaailman elukoiden syöminä kohti pohjois Tansaniaa, jossa sit alettiinki sairastella vuoron perään koko porukka. Osalla matkalaisista mahan toiminta oli turhanki vilkasta ja yhdellä reissaajalla kuume nousi sen verran korkealle että päätettiin lähteä paikalliselle klinikalle testauttamaan ettei oltu saatu malariaa. Onneks malariatesti oli negatiivinen ja oloki alko helpottaa. Nyt on sairastelut sit toivottavasti takanapäin, sillä huomena tytöt matkaa bussilla takaisin rantakohteeseen ja jätkät lähtee vallottamaan vuorta.

Ja tässä olis pienenä maistiaisena kuva rautatieaseman vessassasta, jotta pääsette tunnelmaan.. Laivalla ei sattunu olemaan kamera mukana, mutta jos vilkaisette tätä kuvaa ja ajattelette että laivan vessa oli noin miljoona kertaa pahempi... Ikävä että hajua ei voi välittää kuvan mukana.. ;D

Hakuna Matata

Dar Es Salaam sai jäädä taakse yhden yön jälkeen sillä otettiin lautta lähellä sijaitsevalle Zanzibar saarelle. 3:n tunnin lauttamatka suju varsin mukavasti matkapahoinvointilääkkeen ansiosta. Oltiin kuultu kivasta rantakohteesta nimeltä Kendwa saaren pohjoisosassa, joten päätettiin ottaa taksi ja ajella paikanpäälle tutkailemaan, josko jostaki majapaikasta löytys tilaa. Tilaa kyllä löyty mutta hinnat oli opiskelijan budjetille melko järkyttävät. Suhteellisen edulliset ja jopa ilmastoidut huoneet kuitenki löydettiin, mut ei oltu hoksattu nostaa tarpeeks käteistä eikä ollu käyny mielessä että ainut automaatti sijaitsisi saaren keskuskaupungissa, josta oltiin just ajeltu taksilla reilu tunti. Sovittiin kuitenki majapaikan omistajan kans että maksetaan vasta seuraavana päivänä.

Kendwassa törmättiin myös muihin matkalaisiin, joihin oltiin tutustuttu junassa, sekä jenkki reppureissaajaan, joka oltiin nähty Dar Es Salaamissa. Muutaman päivän rannalla loikoilun jälkeen Kendwa jätettiin taakse ja siirryttiin itärannikolla sijaitsevalle rannalle, josta oltiin kuultu joltakin paikalliselta hepulta kehuja. Paje niminen ranta oli täynnä leijasurffaajia ja meininki muutenki vaikutti varsin rennolta. Ravintolasta sai aivan loistavaa ruokaa ja päivä käynnisty tuoreista hedelmistä tehdyllä smoothiella. Paratiisi kuvaa kyseistä paikkaa varsin hyvin. Pajessa yövyttiin 10 hengen dormissa, jonne meidän porukan lisäksi ei muita kuitenkaan tullu. Huone oli varsin vaatimaton, mutta pääasiassa aikaa vietettiin rannalla, joten ei sen niin väliä. Pajessa alko myös huoleton kengättömän arki, sillä joka paikka oli täynnä hiekkaa ja paljain jaloin kävely oli huomattavasti helpompaa (myöskään meidän dormissa ei ollut varsinaista lattiaa)..

Tässä hiukan kuvia matkan varrelta ;)

Kendwa

Kendwa

Kendwa

Kendwa

Kendwa

Paje

Wohoo

Hyppykuvia ei voi koskaan olla liikaa ;)

Paje

Koko poppoo

Nothing works but everything will work out

Zambian pääkaupunkiin Lusakaan saavuttaessa saatiin kuulla että virastot ja kaupat ei oo auki koska on yleinen juhlapäivä. Ei muuten olis ollu mitään ongelmaa mutta tarkotus oli matkata junalla Zambiasta Tanzaniaan ja ennen junaan astumista pitäs olla viisumit hankittuna (jotka oli siis tarkotus hankkia suurlähetystöstä, joka oli kiinni). Toinen ongelma oli junalippujen ostaminen… ei nimittäin sekään paikka näyttäny olevan auki. Noh vartija kuitenki päästi meidät alueelle ja tavattiin ystävällinen nainen, joka suostu myymään meille liput.. ja jälleen vastassa pieniä ongelmia..hänellä ei ollut myydä kuin kaksi lippua ja matkalaisia siis oli neljä. Ja kyseiset vapaat liput oli kakkosluokkaan, jonne välttämättä ei oltas haluttu mennä. Nainen kertoi että loput liput kuulemma voidaan ostaa kaupungista, josta juna lähtee jos ollaan tarpeeks ajoissa paikalla, ja nainen kertoi myös että voisimme ostaa viisumit junassa Tanzanian rajalla. Toisaalta oltiin myös luettu jostain että rajavartijat saattaa heittää ulos junasta, jos ei oo viisumia valmiiks hankittuna. Pienestä riskistä huolimatta päätettiin kuitenki yrittää, sillä bussissa oli tullu jo istuttua sen verran monta tuntia ettei kolmen päivän bussimatka enää kiinnostanu.

Kapiri Moshiin kaupunkiin, josta juna lähtee, saavuttiin aikaisin seuraavana päivänä.. Ja saatiin kuulla jälleen ”hyviä” uutisia. Kakkosluokan hytit, joihin oltiin saatu kaks lippua oli kuuden hengen hyttejä, ja jos oltas haluttu olla kaikki samassa hytissä olis pitäny ostaa koko hytin liput. Haluttiin kuitenki päästä samaan hyttiin, muttei haluttu maksaa maltaita, joten lähettiin keskustelemaan virkailijan kanssa, josko olis joku muu vaihtoehto. Pitkän keskustelun päätteeksi miekkonen lupas meille neljänhengen hytin ykkösluokasta.

Junassa oli tarkotus tarjoilla aamiaista ja muuta sapuskaa matkan aikana, mutta haluttiin silti ottaa kaikelta varalta omia eväitä mukaan. Käytiin sit paikallisessa kaupassa, josta ei hirveesti mitään järkevää syötävää löytyny. Siispä eväiksi sai kelvata pullamössöleipä ja pähkinävoi. Onneks tavattiin myös naisia jotka myi hedelmiä ja saatiin ostettua myös omenoita. Paikallinen valuutta alko olla jo aika vähissä, joten olis pitäny käydä nostamassa lisää..mut kappas automaatissa ei ollu rahaa joten ei autanu ku palata takas junalle, sillä se oli ihan just lähössä.

Luksus hyttimme

Maisemaa matkan varrelta

"Pikajuna Afrikan halki kiitää yö jo on valokiilat lakaisevat rataa kiiltävää" 

Tässä vaiheessa junailua vielä hymyilytti

Eka ja toka yö junassa ei tuntunu vielä kovin pahalta mut sit kuultiin että raiteilla on sattunu joku onnettomuus ja joudutaan odottamaan hetki ennen ku päästään jatkaan matkaa. Koska oli viimenen päivä kyseessä ajateltiin et voidaan syödä loput eväät ja ostaa juotavia lopuilla rahoilla. Ku oltiin saatu mahat täyteen leipää ja maapähkinävoita (hyi!) saatiin kuulla et onnettomuus onki vähä suurempi koska juna on suistunut raiteiltaan ja että päästäs jatkaan matkaa vasta seuraavana päivänä.

Koska juna oli pysähdyksissä vessat ei toiminu , sähköt katkes ja moskiitot alko puskeen joka ikkunasta sisään. Yö oliki sit varsin tuskanen ku ötökät meinas syödä hengiltä, hikeen meinas hukkua ja torakat vilisteli lattialla (ykkösluokassa torakat oli tosin pienempiä ku muualla). Aamulla oli mitta täynnä ja pakattiin kamat pimeessä ja hylättiin juna keskellä ei mitään. Muukaan lähti muitaki matkalaisia ja heiltä oltiin kuultu että EHKÄ jollaki miekkosella tai sen kaverilla (tai sen kaverin kaverilla) on minibussi, jolla päästään Dar Es Salamiin eli meidän kohteeseen muutamassa tunnissa. Lähettiin sit ehtimään tätä ihmeellistä miekkosta ja päädyttiin odottamaan kyytiä pikkukylän tien varteen. Lopulta matka kesti koko päivän ja taittu kahdella eri bussilla. Perille kuitenki päästiin nälkäsinä, väsyneinä ja janosina. Eväät oli nimittäin loppunu jo edellisenä päivänä ja ilman paikallista valuuttaa oli turha yrittää mitään ostaa, eikä pankkiautomaattia ollu lähimailla koko päivänä. Yhden banaanin voimalla ja vesihörpyllä siis päivä mentiin, toisaalta oli ihan hyvä ettei tullu juotua ”liikaa” nimittäin koko päivänä ei oikeen ollu mahollisuutta vessaan ku istuttiin bussissa (joka ei tehny niin pitkiä pysähdyksiä että olis puskaan ehtiny piipahtamaan).

Tässä odotellaan kyytiä, joka ehkä tulee.. enää ei hymyilyttäny niin paljoo..

74 junassa istutun  sekä 39 bussissa kyyhötetyn tunnin jälkeen vihdoin päästiin syömään kunnolla ja nukkumaan oikeaan sänkyyn. Majapaikan suihku oli jäätävän kylmä mutta se ei enää paljo haitannu kolmen suihkuttoman päivän jälkeen. Fiilis oli sanoinkuvaamattoman hieno!

Hyppy tyhjyyteen

Tutkimuskyselyt gradua varten tuli tehtyä ja kampus jätettyä taakse. Sit oliski vuorossa oikeeta lomailua ja reissailua ympäri Afrikkaa. Eka oli haikeiden hyvästien aika Windhoekille ja monille ihanille ihmisille, joihin on tän seikkailun aikana ehtiny tutustua. Sit vaihtari poppoo ja pari muuta matkalaista otti bussiliput Livingstoneen, joka sijaitsee Zambian puolella ihan Namibian rajalla.

Suunnitelmissa oleva matkareitti Afrikan halki

Livingstonessa heitettiin kiireellä kamat majapaikkaan ja suunnattiin ihailemaan Victorian putouksia. Putoukset sijaitsee Zambian ja Zimbabwen rajalla ja niitä pääsee ihailemaan kummaltakin puolen. Me kierreltiin Zambian puoleiset kävelyreitit ja saatiin huomata että sateenvarjolle olis ollu tarvetta. Putous pauhas mielettömällä voimalla ja toki meki saatiin vedestä osamme.

Putouksilla oleva silta toimi Zambian ja Zimbabwen rajana

Olin jo ennen reissuun lähtöä päättänyt haastaa itseni ja hypätä putouksilla sijaitsevalta sillalta benjihypyn. Kyseinen päätös ei ollu korkeanpaikan kammosta kärsivälle kovin helppo, sillä matkaa vapaapudotukselle tuli vaatimattomat 111 metriä (hypyn aikana ehtis ajatella vaikka ja mitä). Hyppy piti maksaa etukäteen ja oli sen verran suolanen hinta että päätin olla jänistämättä. Tilannetta ei kuitenkaan parantanu se et jonossa edellä oleva likka kieltäyty hyppäämästä ja palas takas reunalta sillalle.

Ei kuitenkaan auttanu ku alkaa pukea valjaita päälle. Sain niskaani myös pelastusliivit ihan siltä varalta, jos naru sattuis katkeemaan ja syöksysin krokotiilejä kuhisevaan Zambesi jokeen. Niin nimittäin oli käyny yhelle likalle pari vuotta sitte ja itekki oli tullu kyseinen video youtubesta katottua. Sydän hakkas miljoonaa ku astelin reunalle…. sit eiku 3..2…1…jump!

Valmiina!

I can fly!

Ja takas ylös

Voittajafiilis!

Livingstonesta osa porukasta palas takas Windhoekiin ja meidän matka jatku kohti Zambian pääkaupunkia Lusakaa, jossa vietettiin muutama yö kaverimme sukulaisten ruusutarhalla. Lusakan bussiasema oli oikea kaaos ja humalaisia ja kaikin puolin sekaisin olevia miehiä ympärillä riitti. Välillä taksia tarjoavat miehet tahto tulla vähä liianki iholle ja pakko myöntää että siinä vaiheessa tuli kotia ikävä. 

Ruusutarhalta

Seuraavaks oliski sit tiedossa piiiiiiiitkä matka kohti Tanzaniaa.

Graduaineiston keräämistä byrokratiahelvetissä

Noniih.. Pientä hiljaiseloa blogin kirjottelun saralla. Aika onki hurahtanu ministeriön, aluepäälliköiden ja rehtorien kanssa kättä vääntäessä. Niille, jotka eivät vielä tiedä kerään graduaineistoa kyselytutkimuksella, jossa vertaan Namibian ja Suomen yläkoulujen seksuaalikasvatusta. Ennen reissuun lähtöä suoritin kyselyt jo Suomessa ja nyt on ollu sit aika tehä kyselyt täällä. Aluks olin siinä uskossa että tutkimuksen tekemiseen pitäis riittää pelkästään rehtorien lupa, mutta kappas..olin väärässä. Ja kaikista hienointa on saada tietää siitä just vähän ennen kuin olis tarkotus matkata kouluihin. Eipä siinä sit muu auttanu ku alkaa lupahakemuksia vääntämään.. Ensimmäisenä piti saada lupa ministeriöstä, joka teki päätöksen siitä saanko mennä valtion kouluihin. Koska aikataulu oli tiukka, päätin viedä hakemukseni henkilökohtaisesti... Ihan pikkusen meinas olla perhosia vatsassa ku istuin sihteerineidin käskystä aulaan odottamaan. Aikalailla tunnin kestäneen tiukan tenttauksen jälkeen ministeri päätti harkita hakemustani ja ilmoittaa päätöksensä pikimmiten. Ja eipä siinä sit onneks menny ku reilu viikko ja sain myöntävän vastauksen..sillä hetkellä tais muutamat riemunkiljahdukset päästä.

Mut eipä paljon enää naurattanu ku seuraavana oli vuorossa aluepäällikön tapaaminen, joka päättää mihin kouluihin tutkimukseni saan mennä tekemään.. Päällikkö vaikutti varsin nihkeältä ja olo tapaamisen jälkeen ei ollut kovin toiveikas. Mut siinä vaiheessa ei paljo ollu enää muuta tehtävissä ku odottaa.. Välillä kävin tiedustelemassa tilannetta paikan päällä ja pommitin puheluilla. Noh, tiukan harkinnan jälkeen lupa sit viimein irtos ja sain koulujen tiedot, joihin minun oli määrä mennä.

Sit oliki vuorossa "enää" rehtoreiden taivuttelu. Osassa kouluista rehtorit oli varsin ystävällisiä ja avuliaita mutta mahtu joukkoon pari kieltäytymistäki.. Pikkuhiljaa alko tuntuu siltä että ehkä tästä vielä sitteki tulee jotain, mutta pieni pessimisti kuiski korvaan T.I.A = This is Africa, eli mitä vaan voi vielä tapahtua..

Ensimmäisenä kyselyn suoritin Oshakatissa, joka sijaitsee mukavan automatkan päässä Windhoekista pohjoiseen (n.700km). Reissulle lähti mukaan myös pari vaihtarikaveria ja majottumaan päästiin paikallisen ystävän luokse. Viikon aikana vierailtiin monissa paikoissa kuten pienessä kylässä, jossa asusteli meidät majottaneen ystävämme sukulaisia, lisäksi piipahdimme sairaalassa vierailemassa hänen isoisänsä luona, joka täyttää kohta kunnioitettavat 102 vuotta. Iltaa istuttiin myös toisen paikallisen ystävämme kotona, joka tarjosi meille maittavan illallisen ja loisto seuraa.

Ja pitihän niitä nähtävyyksiäki päästä tutkailemaan.. Yhessä lähikylässä nähtiin Baobab puu, joka on ihan mielettömän suuri. Ja suurella tarkotan nyt sit ihan oikeesti valtavaa. Kyseisen puun sisällä on mm. ennen pidetty vankilaa, nyttemmin vankila on vaihtunut kirkoksi. Päätettiin jälleen tehdä myös "pikku mutka" (kuten Afrikassa on tapana sanoa) Ruacanan putouksille, jotka sijaitsee ihan Angolan rajalla. Kyseisellä putouksella tuli vierailtua jo aikasemmalla reissulla noin 7 vuotta sitte, ja aika lailla samaltahan tuo näytti edelleen. Vettä ei siis vieläkään paljoa näkyny ja vesiputous ei ehkä oo oikee sana, joka paikkaa kuvais.. Mut maisemat oli silti hienot ja 505 rappusen kiipeeminen kannatti.

Paluumatkalla tehtiin taas mainio reittivalinta koska ollaan ihan selkeesti opittu että kaikenlaiset oiko-ja maisemareitit on nopeita ja lyhyitä... nimimerkillä 13 tuntia autolla ajoa krapulaisia ihmisiä kyydissä..

Tässäpä pientä kuvakollaasia matkanvarrelta..

Reitti

Baobab

Puun sisältä

Matkalla Ruacanan putouksille Angolan rajalta

Afrikan talvi muistutti vähä Suomen ruskaa

Ruacana

Ruacana

Loputtomasti portaita

Tärähtänytta porukkaa

Vierailulta paikallisessa kylässä