Graduaineiston keräämistä byrokratiahelvetissä

Noniih.. Pientä hiljaiseloa blogin kirjottelun saralla. Aika onki hurahtanu ministeriön, aluepäälliköiden ja rehtorien kanssa kättä vääntäessä. Niille, jotka eivät vielä tiedä kerään graduaineistoa kyselytutkimuksella, jossa vertaan Namibian ja Suomen yläkoulujen seksuaalikasvatusta. Ennen reissuun lähtöä suoritin kyselyt jo Suomessa ja nyt on ollu sit aika tehä kyselyt täällä. Aluks olin siinä uskossa että tutkimuksen tekemiseen pitäis riittää pelkästään rehtorien lupa, mutta kappas..olin väärässä. Ja kaikista hienointa on saada tietää siitä just vähän ennen kuin olis tarkotus matkata kouluihin. Eipä siinä sit muu auttanu ku alkaa lupahakemuksia vääntämään.. Ensimmäisenä piti saada lupa ministeriöstä, joka teki päätöksen siitä saanko mennä valtion kouluihin. Koska aikataulu oli tiukka, päätin viedä hakemukseni henkilökohtaisesti... Ihan pikkusen meinas olla perhosia vatsassa ku istuin sihteerineidin käskystä aulaan odottamaan. Aikalailla tunnin kestäneen tiukan tenttauksen jälkeen ministeri päätti harkita hakemustani ja ilmoittaa päätöksensä pikimmiten. Ja eipä siinä sit onneks menny ku reilu viikko ja sain myöntävän vastauksen..sillä hetkellä tais muutamat riemunkiljahdukset päästä.

Mut eipä paljon enää naurattanu ku seuraavana oli vuorossa aluepäällikön tapaaminen, joka päättää mihin kouluihin tutkimukseni saan mennä tekemään.. Päällikkö vaikutti varsin nihkeältä ja olo tapaamisen jälkeen ei ollut kovin toiveikas. Mut siinä vaiheessa ei paljo ollu enää muuta tehtävissä ku odottaa.. Välillä kävin tiedustelemassa tilannetta paikan päällä ja pommitin puheluilla. Noh, tiukan harkinnan jälkeen lupa sit viimein irtos ja sain koulujen tiedot, joihin minun oli määrä mennä.

Sit oliki vuorossa "enää" rehtoreiden taivuttelu. Osassa kouluista rehtorit oli varsin ystävällisiä ja avuliaita mutta mahtu joukkoon pari kieltäytymistäki.. Pikkuhiljaa alko tuntuu siltä että ehkä tästä vielä sitteki tulee jotain, mutta pieni pessimisti kuiski korvaan T.I.A = This is Africa, eli mitä vaan voi vielä tapahtua..

Ensimmäisenä kyselyn suoritin Oshakatissa, joka sijaitsee mukavan automatkan päässä Windhoekista pohjoiseen (n.700km). Reissulle lähti mukaan myös pari vaihtarikaveria ja majottumaan päästiin paikallisen ystävän luokse. Viikon aikana vierailtiin monissa paikoissa kuten pienessä kylässä, jossa asusteli meidät majottaneen ystävämme sukulaisia, lisäksi piipahdimme sairaalassa vierailemassa hänen isoisänsä luona, joka täyttää kohta kunnioitettavat 102 vuotta. Iltaa istuttiin myös toisen paikallisen ystävämme kotona, joka tarjosi meille maittavan illallisen ja loisto seuraa.

Ja pitihän niitä nähtävyyksiäki päästä tutkailemaan.. Yhessä lähikylässä nähtiin Baobab puu, joka on ihan mielettömän suuri. Ja suurella tarkotan nyt sit ihan oikeesti valtavaa. Kyseisen puun sisällä on mm. ennen pidetty vankilaa, nyttemmin vankila on vaihtunut kirkoksi. Päätettiin jälleen tehdä myös "pikku mutka" (kuten Afrikassa on tapana sanoa) Ruacanan putouksille, jotka sijaitsee ihan Angolan rajalla. Kyseisellä putouksella tuli vierailtua jo aikasemmalla reissulla noin 7 vuotta sitte, ja aika lailla samaltahan tuo näytti edelleen. Vettä ei siis vieläkään paljoa näkyny ja vesiputous ei ehkä oo oikee sana, joka paikkaa kuvais.. Mut maisemat oli silti hienot ja 505 rappusen kiipeeminen kannatti.

Paluumatkalla tehtiin taas mainio reittivalinta koska ollaan ihan selkeesti opittu että kaikenlaiset oiko-ja maisemareitit on nopeita ja lyhyitä... nimimerkillä 13 tuntia autolla ajoa krapulaisia ihmisiä kyydissä..

Tässäpä pientä kuvakollaasia matkanvarrelta..

Reitti

Baobab

Puun sisältä

Matkalla Ruacanan putouksille Angolan rajalta

Afrikan talvi muistutti vähä Suomen ruskaa

Ruacana

Ruacana

Loputtomasti portaita

Tärähtänytta porukkaa

Vierailulta paikallisessa kylässä

Kuiva, kuivempi, Namibia

Sadekausi tais sit jäädä tälläkertaa melkeen kokonaan väliin.. no mut mitäs tuosta, seuraavan kerran vettä tulee ehkä ens vuonna...Eikä taida nyt ihan mitkään pienet sadetanssit tässä tilanteessa auttaa, sillä koko maan on vallannu täys kuivuus ja sen takia tänne on nyt julistettu hätätila (http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2013051717033095_ul.shtml). Viikko sitte tuliki tiedote et koko kaupungista suljetaan vedet joka kuukausi yhdeksi viikonlopuksi aina elokuulle asti. Tiedotteessa mainittiin vesikatkon johtuvan putkien kunnostustöistä....pieni epäilys tästä kuitenki heräs. Vesikatkoa odotellessa sit mietittiinki et eiköhän sitä yhden viikonlopun ilman suihkua pärjää.... mut sit tuli mieleen et tosiaan sitä vettä tarvitaan vessoihinki.. Viikonloppu koitti, mutta vesikatkoa ei! Meille selvis että yliopistolla on oma vesijärjestelmä ja -torni, joten katko ei koskettanu kampuksella asuvia. Mut ihan pelkästään jo ajatus siitä et maan pääkaupunki sulkee vedet koko viikonlopuks on aika hurja.. Kuvitelkaas sama tilanne sit vaikka Helsinkiin...

Vesipulasta huolimatta reissussa ollaan taas muistettu käydä. Tälläkertaa suuntana oli eteläinen Namibia, ja matkaa taitettiin joku reilu 2100 kilometriä.

Reitti

Hobas campsite, Fish River Canyon ja Ai-Ais:n kuumat lähteet

Nyt oltiin sit kerranki viisaita ja maksettiin vähä ennemmän et saatiin isompi ILMASTOITU auto..ja Mr Hirvi family (kuten leiripaikan varausvahvistuksessa luki) pääsi matkaan. Jätkät hoiti tällä kertaa kuskin hommat ja tytöt istu (hiljaa?) takapenkillä. Ekat pari yötä majotuttiin teltoissa ja eka yö meniki aika viileissä tunnelmissa, ja sen seurauksena yks matkalaisista sai flunssan kaverikseen. Telttapaikat oli varsin mukavilla paikoilla ja leirinuotion ääressä oli mukava istua iltaa. Tähtitaivas näytti ihan mielettömältä ku ei ollu missään valoja häirihtemässä näkymää. ...toisaalta ei ollu myöskään valoja sillonkaan ku yöllä piti lähtee taapertamaan vessaa kohti..ja ku täälä on aurinko laskenu on ihan oikeesti pimee.. 

Käytiin tutkaileen monia hienoja paikkoja kuten Fish River Canyon, joka sekin tosin oli vesipulan takia kuivunut.. Näkymät oli kuitenki tosi hienot ja kuvia tuli napsittua taas muutama. Toinen yö vietettiin Ai-Ais nimisessä paikassa, joka oli ihan ku paratiisi vuorten keskellä. Uima-altaassakaan ei tarvinnu palella, sillä vesi oli kuumien lähteiden ansiosta varsin lämmintä. 

Potut liekeissä (Hobas campsite)

Fish River Canyon

Komiat oli maisemat

Ai-Ais

Ai-Ais campsite

Vieläkö on villihevosia...?

Matkan edetessä tiellä tuli vastaan varoituskyltti, joka varotti hevosista. Oltiin ajettu alueelle, jossa oli mahdollista nähä sotien jälkeen vapaaks jääneiden hevosten jälkeläisiä. Ei siis ihan aitoja ja alkuperäsiä, mut villihevosia kuitenki. Ja minä tietysti heppahöperönä olin riemusta soikee ku pääsin kuvaamaan nuita kauniita olentoja. :) 

Seuraavaan kohteeseen matkatessa todettiin eräs varsin tärkeä seikka...ja tässä pieni vinkki niille, jotka meinaa Afrikassa joskus autoilla: tankkaa auto AINA kun siihen on mahdollisuus! Oltiin kyllä tutkailtu kartasta välimatkoja ja matkan varrella olevia kaupunkeja, mutta mieleen ei juolahtanu et vois käydä niin että kaupungin ainut huoltoasema on suljettu.. Niin kuitenki kävi, ja eipä siinä sit paljo muuta auttanu ku lähtee jatkaa matkaa kohti seuraavaa kaupunkia ja toivoo parasta. Pensavalon syttyessä tunnelma alko lämmetä, sillä päätettiin sulkea ilmastointi ja harjotella taloudellista ajoa ihan huolella. Huoltoasemalle asti selvittiin ja tälläkertaa ihan auki olevalle..

Kaikilla ei se bensa oo tainnu ihan riittää ( huomaa kauniit luodinreiät)

Hiukan aution näkönen asemarakennus matkan varrelta

Paikoitellen rautatie näytti varsin hyvältä,
mut tuskin siinä silti pahemmin junia kulkee ku välillä ei ollu raiteita ollenkaan...

!!!

<3

Luderitz

Seuraava majapaikka sijaitsi rannikolla Luderitz nimisessä kaupungissa. Nyt siirryttiin telttamajotuksesta ihan sisätiloihin ja muutos oli varsinkin neitosten mieleen. Kaupunki oli tosi nätti, mutta jäätävän kylmä merituuli ei tehny kovin suurta vaikutusta, sillä vaatetta ei ollu tarpeeks mukana. Ravintolassa kuitenki päästiin taas syömään hienosti ja alkupalaks oli ihan pakko tilata ostereita ku kerranki niitä oli mahollista maistaa (maistuu graavikalalta).

Luderitzin lähistöllä sijaitsee Kolmanskop niminen aavekaupunki. Kyseinen paikka on kokonaan hylätty ja tyhjät hiekan peittämät talot näytti hienoilta mutta samalla karmivilta. Tuntuu tosi uskomattomalta et asukkaat on ensin rakentanu vuosia toimivaa kaupunkia ja sit hylänny sen...

Sänky!

Luderitz

Vaatetusvalinta olis voinu olla toinen

Ostereita

Aavekaupunki

Tuijottaaks sieltä joku?

Pientä aavikoitumista huomattavissa?

Keetmanshoop

Viimenen kohde paluumatkalla oli Keetmanshoopin lähistöllä sijaitseva Quivertree metsä ja jättiläisten leikkikentäksi kutsuttu alue. Keetmanshoop on varsin pieni kaupunki keskellä ei mitään.. mutta kuinkas kävikään ku syömään mentiin.. Ei varmaan paikkaa oo, jossa ei toisia suomalaisia vastaan tulis, ja niinhän tuota viereisessä pöydässä istu seurue, joka oikeenkin sujuvaa suomea tuntu supattavan..  Seuraavana aamuna startattiinki kotimatka, joka tuntu hurahtavan aika vauhdilla sillä viimeset 500 kilometriä taittu 4,5 tuntiin ja taidettiin matkalla pari kertaa pysähtyä jäätelöllekki... 

Vika mökkimajotus oli aika jees

Quivertree Forest

Giants playground ja koko poppoo

Oikotie aavikon ja vuoriston halki - high accident zone

Jälleen suunnattiin viikonloppureissulle rannikolle; Swakopmundiin, Walvis Bayhin sekä Henties Bayhin. Tälläreissulla jätkät istu takapenkillä ja neidit ajo. Menomatka meni melko sutjakkaasti lukuunottamatta pientä  tilannetta motarilla risteyksessä ku sammutin auton.... Reitti kulki suorintatietä swakopmundiin ja matkaa oli vähä reilu 300km. Paluumatkalla valittiinki sit "oikoreitti" aavikon- sekä vuoriston halki (kartassa tummanpunaisella). Maisemat oli huikeet, mutta reitti ei ehkä taittunu ihan niin nopeeta ku oltiin suunniteltu.

Reitti, noin 1000km

Tytsyt ajaa

Perjantai
Lähdettiin ajelemaan Windhoekista jo heti aamusta kun oltiin saatu auto vuokraamosta. Illalle oltiin varattu jo mönkkäriajelu, joten matkalla ei viivytelty ja perille saavuttiin ajoissa. Majapaikka oltiin varattu Villa Wiese nimisestä backpackersistä, ja valinta vaikutti onnistuneelta. Kamat käytiin nopsaa nakkaamassa huoneeseen, ja sen jälkeen päästiin kurvailemaan pitkin dyynejä (lukuunottamatta erästä matkalaista, joka oli hankkinu vammasen olkapään rygby pelissä). Aluks mönkijöiden vauhti tuntu liianki hurjalta ja jyrkät käännökset ja mäet oli pelottavia, mutta sit ku alko tottuun ajamiseen niin vauhtia olis voinu kaivata vähä enemmänki. Ilta-ajelun jälkeen palattiin takas majapaikkaan ja pikasuihkun jälkeen ravintolaan syömään. Edellisellä reissulla Swakopmundissa oltiin saatu ihan loistavaa ruokaa Italialaisesta ravintolasta, joten päätettiin mennä sinne..eikä se tuottanu pettymystä tälläkään kertaa.

Welcome to Swakop

Villa Weise

Joko mennään?

Jei!

Alkupalana salaattia

Seafood plate

Jälkkäriks suklaamoussea

Lauantai
Seuraava päivä startattiin suuntaamalla Walvis Bayhin ja sen lähistöllä sijaitsevalle hiekkadyynille. Dyyni oli tähän astisista korkein, ja vaati jo melkosesti et jakso tallustella huipulle asti (ihan vaatimattomasti maailman korkein dyyni). Ajateltiin että ilman kenkiä kiipeeminen olis kevyempää, mut eipä sit ajateltu että hiekka ehtii kuumua päivän aikana melkosesti.. Ja siinä vaiheessa ku oltiin ylhäällä jalkapohjia alko pikkuhiljaa jo kuumottaa. Maisemien ihailun jälkeen oli pakko lähteä takas alas, sillä polte jalkapohjissa alko käymään sietämättömäks.. Lopulta tilanne oli se ettei hiekalla pystyny seisomaan, vaan piti juosta ja pomppia ettei kärventyis ihan täysin. Ja niinhän siinä sit kävi et jalkapohjat palo, nyt sit onki kiva ootella niitten kuoriutumista. Mut hienoja hyppykuvia sentäs saatiin....taas.. :D

Dune 7

Sihiiiilisko

Joillaki hapottavin osuus meneillään

Maailman korkein dyyni

Junarata keskellä aavikkoa

Joku hulluhan sieltä sit laski vanerinpalalla menemään vaikka rinteen jyrkkyyden  takia oli kiellettyä

Dyyneillä tallustelun jälkeen suunnattiin Walvis Bayn keskustaan. Käytiin eka ajelemassa pitkin satama-aluetta, ja sen jälkeen päädyttiin rannalle ihailemaan flamingoja ja aurinkoista lämmintä säätä.

Walvis Bay

Flamingos

Walvis Baysta matka jatku rannikkotietäpitkin kohti Henties Baytä. Tänään ystäväiseni oli hypänny rattiin ja mie sain istuskella vänkärin paikalla ja ihailla maisemia. Matkalla oli tarkotus käydä kahtomassa rannalle ajautunutta laivan hylkyä, mutta menomatkalla ajettiin vahingossa sen ohi koska kyytiläiset oli hiukan väsyneitä ja lepuuttivat silmiään hetken..noh paluumatkalla tilanne sit korjattiin ja laiva nähtiin. Henties Bayn ohitettua matka jatkui kohti Cape crossia, jossa käytiin ihastelemassa rannalla loikoilevia hylkeitä. Hylkeiden pitämä meteli oli melko kammottava ja matkalaiset tais saada niistä liikaa vaikutteita sillä loppumatkan takapenkiltä saattoi kuulla hylkeenomaista mörinää. Rannalla haju oli myös melkoinen, aluks ajateltiin et se johtuu hylkeiden jätöksistä mut sit huomattiin karumpi totuus et löyhkä tuliki rannalla lojuvista hylkeiden poikasten raadoista.

Rannikkotie

^_^

Pari hyljettä

Cape Cross

Zeila laivanhylky

Cape Cross nähtyämme lähettiin ajeleen takas Swakopmundiin, jotta ehdittäs kahtomaan auringonlaskua sinne. Hyvin ehdittiin käydä tankkailemassa autoki matkan varrella ja Swakopissa löydettiin hyvä näköalapaikka rannalla sijaitsevasta ravintolasta. Ranta näytti uskomattoman kauniilta ja ilma oli todella lämmin (normaalisti Swakopmundissa on kylmä), merivesi houkutteli uimaan, mutta rannalla oleva taulu, jossa ilmoitettiin veden lämpötila sai toisiin aatoksiin.

Sunnuntai
Retken päätteeksi viimeisenä päivänä meillä oli tarkoitus käydä hiekkalautailemassa, mutta yön aikana nousseen hiekkamyrskyn takia retki jouduttiin perumaan. Päätimmekin lähteä Windhoekia kohti heti aamusta, sillä tarkoituksena oli mennä "oikoreittiä", joka siis matkana oli hiukan lyhyempi, mutta ajoaikana huimasti pitempi. Alkutaival oli varsin tuskainen sillä on vallan mainio idea lähteä ylittämään aavikkoa ilmastoimattomalla autolla hiekka myrskyn aikana... Tarkoittaa siis sitä että eteneminen on matelemista, koska näkyvyys on lähestulkoon sama kuin Suomessa lumimyrskyssä.. Erona se että hiekka tuntuu silmissä paljon ikävemmältä.. ikkunoita ei liiemmin tehnyt mieli aukoa hikisestä tunnelmasta huolimatta.

Alku taival oli päällystettyä suhteellisen hyvää tietä, mutta siihen se huvi sitten päättyikin. Jo ennen matkan puoliväliä tie muuttui surkeaksi hiekkatieksi, jossa välillä ajonopeus oli pakko pudottaa hurjaan 15km/h. Pysähtelimme matkan varrella aina kun näimme jotakin mielenkiintoista ja tormättiin muuanmuassa Welwitschia nimiseen kasviin, joka on endeeminen laji Namibian aavikolla, ja kyseinen kasviyksilö voipi elellä jopa yli 1000 vuotta vanhaksi. Halusimme pysähtyä myös matkan varrella sijaitsevalle vuorelle, ja sinne pääseminen Poloisella autollamme oli haastavaa.. Välillä tie upotti hiekkaan sen verran pahasti että nelivedolle olisi ollut käyttöä. Perille jälleen kuitenkin päästiin ja kuvia räpsittiin urakalla.

Welwitschia

Kun päällystetty tieosuus päättyy on hyvä muistaa nopeusrajoitukset

"koittakaas näyttää vähä aikaa järkeviltä"

We can fly!

Noin kolmen tunnin ajomatkan jälkeen tie alkoi muuttua vuoristoiseksi. Aluksi ihastelimme maisemia ja olimme mielissämme vaihtelevasta maastosta...kunnes autossa ei enää tahtonu riittää teho päästä mäkiä ylös. Jännitystä elämään sit tekiki pieni tilanne, jossa auto hyyty ylämäkeen ja lähti valumaan alas. Jyrkät rinteet ei näyttäny kovin houkutelevilta siinä vaiheessa. Rinteestä selvittiin pienten taistelujen jälkeen ja matka saattoi jatkua päättymättömällä vuoristotiellä. Jossakin vaiheessa tajusimme, ettemme tule ehtimään takaisin Windhoekiin ennen auringonlaskua. Tarkoitus oliki sit yrittää selvitä vuoristosta pois ennen pimeää. Auringonlasku näytti tosi hienolta vuorten lomassa, mutta aikaa ei ollut pysähdellä ottamaan kuvia, joten kuvaaminen tapahtu liikkuvasta autosta.

Enää 163km matkaa...

Helvetillinen vuoristotie

Pimeän tullen ajonopeutta jouduttiin taas pudottamaan reilusti, sillä lehmät ja antiloopit säntäili vähänväliä tielle. 10 tunnin ajomatkan jälkeen Windhoekista loistavat kaupungin valot oli ehkä paras näky koko reissun aikana. Vihdoin perillä!